Orava-elokuvassa on yritystä. Se näkyy jo ensimmäisissä kuvissa, jotka tuovat mieleen Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu -elokuvan vuodelta 1968. Vuonna 1999 kuollut Kubrick oli mestari, joka ei toistanut elokuvissa itseään vaan valmisti yhden elokuvan kustakin elokuvan klassisesta lajityypistä. Samaan on pystynyt aika harva elokuvantekijä.
Siinä missä nykyelokuvassa pitää tapahtua käänne 10-20 minuutin kohdalla, entisaikojen yleisöillä kärsivällisyyttä riitti pidempään. Oravassa ollaan liikkeellä verkkaisasti. Eräs ystävä kommentoi somessa, että verkkaisuus sai todella tuntemaan, miten ankeaa ja tylsää elokuvan piirtämä täysin turvallinen elämä olisi.
Omasta mielestäni luotaantyöntävän kylmässä ja kliinisessä maailmassa viivytään liian pitkään. Ihmisten välisissä suhteissa oli välinpitämätöntä torjuntaa teennäisyyteen asti. Erityisesti Pirjo Heikkilän tapa replikoida on koppava, jonka saa halutessaan muistuttamaan joistakin faabelien eli eläinsatujen stereotypiasta.
Eläinaiheesta huolimatta Orava ei ole lastenelokuva, vaan pikemminkin kaukana siitä. Elokuvassa on muun muassa seksikohtauksia, sellaisia mistä uuskonservatiivisena aikana kuuluu katsojia varoittaa.
Olemmeko me eläimiä itsekin on kysymys, jonka pääosia esittävät nuoret Miro Lopperi ja Mimosa Willamo joutuvat esittämään. He kyseenalaistavat ja kehittyvät rooleissaan samalla kun lähtevät rohkeina etsimään luontoa. Siltana toimii Miron esittämän Pasin löytämä viimeinen elävä orava. Elokuvassa on käytetty sekä oikeita rescue-eläimiä että täytettyjä eläimiä. Katsoja ei huomaa eroa. Elokuva on siis taiten tehty.
Paitsi Suomessa elokuvaa on valmistettu Saksassa. Niinpä luontoa kohti lähdetään pohjoisen suuntaan. Kuvauspaikkana luontokohtauksissa on Gotlannin metsät, joissa on satumaisuutta vähän samaan tapaan kuin Kuurinkyntäällä, pelottavan lähellä Venäjälle kuuluvaa Kaliningradia.
Vaikka elokuva pystyy harvoin olemaan täysin ajassa, sitä katsoessani ajaudun ajattelemaan Gotlannin strategista asemaa, mikä voi muuttua nopeasti kansainvälisten jännitteiden kiristyessä. Sekä sitä elämmekö jo siinä dystopiassa mitä elokuva kuvaa?
Ohjaaja Markus Lehmusruusu on sanonut useammassa haastattelussa, ettei hänen elokuvassaan ole kyse dystopiasta vaan utopiasta. Olen toista mieltä. Sellainen maailma, jossa luonto ja ihminen ovat erkaantuneet tai elämä rikkauksineen loppuu on dystopia. Lehmusruusun mukaan ihmiset ovat valinneet kliinisen ja kontrolloidun maailman, eikä se ole heille ongelma. Sellainen sopeutuminen ei ole vain surullista vaan alistuvaa. Kun ihminen tieten tahtoen vieraannuttaa itsensä luonnosta, peli on joko menetetty tai takaisin kurominen vie aikaa.
Kysyin sosiaalisessa mediassa mitä mieltä satunnaiset seuraajani ovat siitä elämmekö jo dystopiassa. Monien mielestä Suomessa ollaan vielä kaukana siitä mutta osassa maailmaa varmasti eletään. Toiset keskustelijat halusivat kuitata, että dystopia on pelkästään kirjallisuustermi eli siinä missä voimme löytää historiasta dystopiakuvauksia, niiden elementtejä tunnistetaan nykyhetkessä. Olen pohtinut dystopiaa myös The Wizard of Kremlin -elokuvaa käsittelevässä kirjoituksessa >>
Jos 2001: Avaruusseikkailu on ajankohtainen myös kuun ohi lennon vuoksi, myös viimeiseksi jäänyttä Eyes Wide Shutia on katseltu Epstein-verkostojen paljastuttua toisin silmin. Tästä elokuvasta olen kirjoittanut tällä sivustolla jo aiemmin >> .
ps.
Lehmusruusulle Orava on toinen kokopitkä fiktioelokuva lastenelokuva Risto Räppääjä ja Pullistelija (2019). Sen tuotti Solar Films. Oravan tuotantoyhtiö on Bufo, jonka omistaa tehokaksikko Misha Jaari ja Mark Lwoff.
Rahoittajien joukosta löytyy Mikko Kodisoja Fireframe-yhtiönsä kautta. Pelijätti Supercellin yhtenä omistajana rikastunut turkulaislähtöinen liikemies on jo pidemmän aikaa etsinyt sopivia sijoituskohteita elokuvasta. Toivon toki että Orava menestyisi puutteistaan riippumatta.
Bufo on tehnyt menestyksekkäästi yhteystyötä Aki Kaurismäen elokuvissa, mitkä ovat myös yhteistuotantoja. Aikanani olin vaatimassa heiltä suurempaa panostusta Lisa Limone and Maroc Orange, A Rapid Love Story -animaatioelokuvan markkinoinnissa. Suomalainen osatuottaja vähät välitti elokuvasta, johon törmäsin sattumalta Stuttgartin Trickfilm- eli animaatioelokuvafestivaaleilla vuonna 2014. En tiennyt festivaalille akkreditoituessa, että ohjelmistossa on myös ”suomalainen” elokuva. Ohjaaja Mait Laas kertoi, että rahoitusta saatiin lopulta Suomesta enemmän kuin Virosta. Elokuva perustuu suomalaisen sarjakuvapiirtäjä Kati Kovácsin hahmoihin ja tarinaan.
Olen kertonut tuon elokuvan syntyprosessista omassa kirjassani pohjoismaisesta animaatiosta (jonka voi ostaa esimerkiksi saksalaisesta Amazon-verkkokaupasta ilman amerikkalaisia tullimaksuja).