Nicole Kidman ei kuulunut Taidejournalistin suosikkinäyttelijöihin vielä silloin kun kalpea kiharapää etsi juoppoa isäänsä sarjassa Bangkok Hilton (1989). Sittemmin hän on päässyt eroon epävarmasta sivukatseestaan.
Rooli To Die For (1995) elokuvan höpsonä ja kunnianhimossaan kavalana tv-opettajana aiheutti sydämentykytyksiä vastassa 25-vuotias Joaquin Phoenix. Viimeistään Virginia Woolfin esittäminen Meryl Streepin ja Julienne Mooren rinnalla Hours (2002) elokuvassa nosti australialaisen supertähtikaartiin.
Nykymaailmassa Kidmanin kujertelulta punaisella matolla muusikkomiehensä käsipuolessa ei voi välttyä. Jos klassisissa mustavalokuvissa valkokankaiden vampit olivat jumalattaria, videopätkissä näyttelijät vaikuttavat parasta kuvakulmaa etsiessään ihan tiktokeilta.
Halina Reijnin ohjaama Baby Girl kuitenkin osoittaa että rouva Urbanilla on varaa valita käsikirjoituksista kiinnostavimmat.
Nimi Reijin kannattaa painaa mieleen. Nykyisin tämä hollantilaisnäyttelijä ohjaa, mutta niin tekee Tiina Lymikin, ja hienosti tekeekin.
Babygirl-elokuvan alkuosa rakentaa jännitteitä kesken jäävistä fragmenteista. Jotakin alkaa todella tapahtua vasta, kun elokuva on edennyt viimeiseen kolmannekseen. Vaikka Babygirl luokitellaan kritiikeissä trilleriksi, se on vähän enemmän ja muutakin.
Sijoittamalla kauniin ja uratietoisen toimitusjohtajan uhkaavaan mutta vahvasti kasvavaan robottimaailmaan, se kysyy ovelasti mihin ihmisiä tässä maailmassa tarvitaan, ja miksi uuden ihmissuhteen rakentaminen alkaa olla mahdotonta.
Robottifirmaan saapuva nuori harjoittelija osaa käyttää valtaansa. Vuorosanat, jotka kuuluvat S/M-roolileikkeihin, paljastavat sen mitä rouva toimitusjohtaja riskeeraa.
Elokuvassa ei mennä liian pitkälle hardcore-trillereiden tihennettyihin juonenkulkuihin eikä se ole tarpeenkaan. Kun seksikohtaukset sekä säädyllinen perhe-elämä vuorottelevat, on loppukohtauksen fantasiasta helppo ymmärtää millaista katsojaa Reijinin elokuva puhuttelee.
Kidmanin viileä Romy on naimisissa teatteriohjaaja Jacobin kanssa, jota Antonio Banderas esittää hurmaavasti. Siihen aikaan kun Pedro Almodovarin luottonäyttelijä siirtyi Hollywoodiin, espanjalaista pilkattiin surkeaksi näyttelijäksi. No, Antonio on ehtinyt yhtä jos toista, ja voittojakin on tullut sekä Euroopan elokuvagaalasta että Yhdysvaltojen kriitikkojuryiltä.
Elokuva- sekä tv-kilpailujen tarkoitus on saada kuhinaa lippuluukuille. Vuoden 2025 Oscar-gaalan lähestyessä (pidetään kolmas maaliskuuta), taidejournalistin tuttavapiiri aktivoituu niin elokuvasaleissa kuin sosiaalisen median elokuvapäivityksissä. Pidän siitä että vanhoihinkin elokuviin palataan ja niitä tulkitaan kriittisemmin kuin ensi-iltahumussa.
Eyes Wide Shut, johon viittaan jutun otsikossa, tuli elokuvateattereihin 26 vuotta sitten. Näkökulma mestariohjaaja Kubrikin viimeisessä elokuvassa on täysin mieskatsojan, siinä missä Reijinillä perheellisen naisen. Reijin on harmitellut Entertainment-lehden haastattelussa sitä kuinka Kubrick jätti Kidmanin esittämän vaimon taka-alalle, Tompan lähdettyä salaperäisille matkoilleen. Elokuvan tyylikäs alastomuus lumoaa mieskatsojia mutta herättää naisissa edessä närää. Silmät kiinni, ei saa katsoa; suu kiinni, ei saa sanoa.
Tiina Lymi tarjoilee annoksen naisnäkökulmaa Queen of Fucking Everything -sarjansa rooleissa. Isoimmat konnat, huumeliigan pomo Espanjassa, sekä kansainvälisen konglomeraatin kylmä johtaja ovat tässä tv-draamassa naisia. Katsoin kaikki fucking-fucking-Malmin kuusi jaksoa putkeen jo Uudenvuodenpäivänä. Päätin että päivästäni tulisi täydellinen eli pitkitin nousemista vuoteesta ja söin erilaisia herkkuja aamiaiseksi. Presidentin puheen jälkeen menin päiväsaunaan ja sen jälkeen uppouduin siihen miten viisikymmentävuotias KTM, kiinteistövälittäjä suharoi huumekauppiaan ja humanistin välillä. Onnistunut replikointi saa katsojan hirnumaan.
Queen of Fucking Everything on suomalaisversio sarjasta Breaking Bad. Mikä näitä yhdistää on se, että pinteessä oleva ihminen ryhtyy rikoksen tielle. Kun hän onnistuu, olemme tyytyväisiä moraalista piittaamatta. Koska olen odottanut milloin tämä mässäilevä pahuuden trendi tulee julkisen palvelun televisioon, sarjaa oli suuri ilo katsella.
Kirjoitin ilmiöstä jokunen vuosi sitten Kulttuurivihkoihin. Samassa jutussu kysyin miten elokuvateattereiden sijoittaminen kauppakeskuksiin vaikuttaa elokuviin. Käsikirjoituksiin pitää siis sijoittaa sellaista kiihoketta mikä yllyttää etenkin naiskatsojia shoppailemaan pää kolmantena jalkana.
House of Gucci -elokuvan, jonka pariin voi käpertyä Yle Areenan kautta 26.3. asti, pressinäytöksessä tullessa tuttuni kyseli, että miksi sellainen elokuva on tehty. Naisyleisölle sitä ei tarvinne selittää.
Almodovarin maailma on kyseenalaistanut jo 1980-luvulla miesten dominanssia paitsi draamassa myös sosiaalipoliittisissa tilanteissa. Rakastan kohtausta missä naisjuristi saa varoituksen mikäli ryhtyy raiskaajan puolustusasianajajaksi. Feministit suuttuvat! Ja leffassa ollaan Pedron kuvitteellisessa Espanjassa eikä missään fucking-Ruotsissa!