Olen kuullut pakosti Kuhmalahden Taidepappilasta jo vuosia sitten. Paikka on Hämeessä mutta sen verran sivussa pääreiteiltäni, etten ollut vieraillut siellä ennen elokuun viimeistä perjantaita. Asian korjaaminen päiväjärjestykseen on ollut kuitenkin mielessä siitä lähtien kun helsinkiläistynyt galleristi Veikko Halmetoja ylisti sitä villinä kesänäyttelysuosikkinaan.
Kuhmalahti kuuluu nykyisin Sahalahden ohella Kangasalan kaupunkiin. Alue on tunnettu suurista järvenselistä ja harjuista, joissa maisemaa hopeisine vöineen on ihaillut Sakari Topelius muiden muassa.
Taidepappila kuuluu Oriveden Purnun ohella vanhimpiin yhtäjaksoisesti toimineisiin suomalaisiin kesänäyttelyihin. Keraamikko Teemu Luoto muutti Helsingistä Kuhmalahdelle jo vuonna 1971. Silloin talo oli hyväkuntoinen ja sen ympärillä oli väljää puistoa. Luodon haluna oli päästää paikka villiintymään ja tiheissä puskissa tulijaa tervehtiikin keraaminen eläintarha, afrikkalaisia naamioita, mammeleitä, jalkoja sekä Jorma Uotisen selkä. Kolmansille ja neljänsille alushousuruukuille en enää naura mutta kaiketi nämä hassutukset ilmentävät laveaa huumorintajua.
Pitkä historia pakottaa tarkistamaan ystävälliseltä toiminnanjohtaja Helolta minkä ikäinen isäntä on. Originelli taiteilija on täyttänyt 83 vuotta, kertoo Aaron Helo, joks on itsekin paitsi taiteilija myös Luodon entinen oppilas. Vuoden 2025 näyttelyssä kuraattorin abstrakteja maalauksia ei löydy. Sen sijaan kesävieraita ovat kuluneena suvena ilahduttaneet Anssi Kasitonnin huterat ja Pauliina Turakka Purhosen pehmeät hupiveistokset. Ida Sofia Flemingin videoteos Traumakuoret I ottaa kantaa vakavampiin asioihin: Fleming lukee videolla ihmisten paperilapuille kirjoittamia traumoja ja symbolisesti vapauttaa niistä. Ollaan siis ajan hermolla. Tampereen vireä taide-elämä on vain viidenkympin päässä.
Kansainvälistä väriä kesänäyttelyyn toivat kaksi suomalaisirakilaista taiteilijaa: tekstiilitöitä valmistava Kholod Hawash ja taidemaalari Saddam Jumaily, molemmat taitavia tekijöitä ja Suomessa Artists at Risk -organisaation suojatteina. Meksikolaisen Javier Torresin veistosten etnisessä myyttisyydestä on helppo löytää sukulaisuutta isännän töihin. On venytettyjä raajoja sekä paisuneita päitä ja vatsoja. Torres on ammatiltaan myös tanssija ja johtanut Suomen Kansallisbalettia kolme vuotta.
Jostain syystä viihdyin paremmin ulkona Taidepolun varrella kuin pappilan sisätiloissa. Etenkin Afrikka-vaikutteiset teokset herättelevät syyskesän maisemassa kiehtovia ristiriitoja. Ne muistuttavat toisaalta kolonialistisista vääryyksistä ja toisaalta primitivismiin liittyvästä vapaudesta rikkoa muotoja sekä kanonioituja sääntöjä. Kauneus ei tapa vaan pitkittää elämää epätoivon hetkellä.
Villi Afrikka, käsite jota viljelen jo jutun otsikossa, on sanontana arvelluttava. Etenkin englanniksi sana ’savage’ ei tarkoita pelkästään villiä vaan myöskin raivoavaa ja armotonta raakalaista, jolta puuttuvat sivistys ja tavat. Nykyisin tiedämme että erilaiset tavat voivat pohjata pitkään ja korkeaan kulttuuriin. Raakalaisuus voi päinvastoin piillä omissa arvostelmissamme. Länsimainen edistys ei ole tänä päivänä sen vähempää rappiolla kuin afrikkalaiset veljemme saati siskomme luonnonuskontoineen.
Taidepappila säätiöitiin edellisvuonna, mikä tarkoittaa jatkuvuutta Luodon elämäntyön vaalimisessa. Jos joltain välivuosikymmeniltä on jäänyt sellaisia muistumia, että näyttelypaikka on identifioitunut liiasti keskushenkilöön, se selittää miksi moni uudempi näyttelypaikka on mennyt ohi ja vienyt Taidepappilalta huomiota. Piristymistä voi olla havaittavissa tanssi- ja konserttiohjelmistosta mitä toiminnanjohtaja lupailee myös marraskuun hämärään. Myös residenssitoimintaa käynnistellään vuodelle 2026.