Olin Nanna Suden Meilahden näyttelyn avajaisissa tiistaina 21. lokakuuta. Ajoin sinne suoraan Turun Taidehallilta taiteilijaseuran kokouksesta. Pienelle autolleni löytyi parkkipaikka kello 17:50 kadun varresta, lähes museon oven edestä. Joku oli siis jo ehtinyt katsoa näyttelyn ja kiiruhtanut pois seuraavaan paikkaan.
Kuulin ystävältä että jos oli ostoaikeissa, Nanna avustajineen tarjosi varausmahdollisuutta jo päivällä. Oransseja lappuja olikin töiden vieressä runsaasti, sekä paikalla iloisia ihmisiä jotka ovat onnellisia saadessaan kuulua tarinaan.
Olen tutustunut Nannaan 1980–luvun lopulla Jyväskylässä. Tuolloin hän opiskeli Kankaanpään taidekoulussa. Jyyn kulttuurisihteeri Eino Urmala sanoi että joku nuori taiteilijanainen Lahdesta olisi tulossa ripustamaan näyttelyä ja ehdotti että voisin olla hänelle avuksi. Sehän sopi. Olin pitänyt jo useamman näyttelyn ylioppilastalon kuulussa Ilokivi-ravintolassa vesiväreillä ja guassilla maalaamistani sarjakuvamaisista hahmoista, kun taas Nanna, joka vaikutti alkuun hivenen ujolta ja jopa epävarmalta, maalasi öljyllä vahvoja, melko tummanpuhuvia töitä. Kirjoitin tuohon aikaan Keskisuomalaiseen näyttelyarvosteluja mutta jääväsin itseni Nannan kohdalla koska meistä tuli ystävät.
Elämänmatkan varrella Nannaan on tarttunut ihanaa rempseyttä, ronskia roomalaista mammamiaa. Hän asuu edelleen osan vuotta Roomassa, jonka lämpö välittyy valonhehkuisiin teoksiin. Sekin oli lämmittävää kun Nanna joitakin vuosia sitten asettui Kallioon. Pientä pätkää Flemarista voisi kutsua Nanna Suden kaduksi, niin valtava vaikutus iloisella ja isolla persoonalla on paikkoihin. Kantakaupungissahan on paljon taloja, joiden ullakkokerroksiin tehtiin ateljeetiloja taiteilijoille, jotka sitten maalasivat sekä yksityisiin koteihin, julkisiin tiloihin kuin myös jurytettyihin vuosinäyttelyihin. Paitsi yksityinen ihminen taiteilija voi olla työllään yhteisönsä arvostama yhteisötaiteilija tekemättä varsinaisesti yhteisötaidetta.
Nanna opiskeli 1990-luvun alkupuolella Kuvataideakatemiassa opettajanaan Leena Luostarinen, joka kuului vahvojen naismaalareiden talliin Marika Mäkelän ja Marjatta Tapiolan ohella. Näin heitä niputtivat feministikriitikot Marja-Terttu Kivirinnasta Leena-Maija Rossiin aikana jolloin myös taiteilijanaiset pääsivät nauttimaan taiteen nousukaudesta. Luostarinen kuoli vuonna 2013 mutta Tapiola ja Mäkelä työskentelevät edelleen. Lahden Malva-museossa vääksyläinen Susi sai pari vuotta sitten pitää näyttelyn yhtä aikaa sysmäläisen Tapiolan kanssa. Tapiola oli maalannut Timo Valjakan kuratoimaan näyttelyyn uusiksi 1980-luvun töitään, pelkistänyt niiden linjoja aistillisesti.
Seuraavan tarinan totuudesta en ole varma, mutta taidepiireissä huhuttiin yhteen aikaan kuinka Nannalle kävi tuuri kun Antti Piippo sattui pitämään hänestä. Sen jälkeen Piippo ystävineen osti Nannan jättimaalauksia miljoonakoteihinsa. Olen käynyt useissa arvoasuntonäytöissä Helsingin vuosina, ja näissä kodeissa saattaa olla seinillä useita Nannan maalauksia Kuutti Lavosen tai Heikki Marilan ohella. 1960-luvun puolella syntyneisiin eli Nannan aikalaisiin voinee laskea myös Katja Tukiaisen, vaikkakin Katjan yleisö on hieman eri kuin myös hänen tiensä kuvitusten ja sarjakuvataiteen kautta sukupolvensa parhaiten myyviksi taiteiljoiksi.
Nanna on rakentanut uransa puhtaasti maalarina eli taiteen sisällä eli hänen ei ole tarvinnut soittaa melodicaa indiebändissä eikä katkoa performansissa päitä. Meilahdessa huomaan että hän on ollut alkuvuoden 2025 erittäin tuottelias. Isompien tavaramerkkimaalausten ohella hän on valmistanut sarjoja pienempään 50×50 ja 40 x 28 kokoon. Väritys näissä sarjoissa vaihtelee pehmeäsävyisistä tummemman sinisiin skaaloihin. Osassa vilahtaa jopa mustaa sekä suttausta tietoisena siitä että suttaamisella on omat faninsa. Figuratiivista maalauksissa ovat nainen mekossaan, kukka tai kukkia sekä purjevene.
Olen joskus arvostellut Nannan töitä siitä että hän piirtää maalauksen pinnalle sen sijaan että figuuri piirtyisi sulavammin maalikerroksista. Päällepiirtäminen on vaikuttanut metodina joskus hieman naivistiselta, jopa kitschiltä kuten Altti Kuusamo on pohtinut omassa kirjoituksessaan vuodelta 2018. Kuusamo löytää Nannan töistä trendikkään uusekspressiivisyyden sekä eroottisuutta. Näinhän mieskriitikot ovat katsoneet usein naisten töitä Georgia O’Keeffestä alkaen. Olen kuullut Nannan tietoisesti välttelevän kaikkea elimellistä. Rakkaus elämään tulee sisältäpäin, omasta nautinnosta kaihoamatta vierelle muusaa tai viittaamatta tunnettuihin rakastajiin kuten Marjatta Tapiolan tapauksessa.
Kun Helsingin sanomien taloustoimittaja Tuomas Niskakangas niputti yhteen kaupallisia taiteilijoita Juhani Palmusta Johanna Orakseen ja Nanna Sudesta Katariina Souriin, jutusta suuttuivat muutkin kuin Nanna. Niskakankaalla ei ollut asiantuntijuutta, ja kun maan suurin päivälehti antoi muun kuin erikoistoimittajan kirjoittaa isosti ja näkyvästi kuvataiteesta, se on taas yksi osoitus siitä ettei lehdessä arvosteta kuvataidetta. Moni kysyi tekisikö lehti samoin musiikin tai edes muodin kohdalla? Vastineessaan Nanna määritteli itsensä ammattitaiteilijaksi, joka elättää perheensä lisäksi assistentin. Taiteilijoita, joilla on varaa apulaisiin, ei ole Suomessa kovin monia. Schroderuksen Kimmo on palkannut puuseppiä ja hitsareita, kun alkoi saada isoja julkisia tilaustöitä, Jani Leinonen jopa maalautti työnsä muilla eli otti roolin konseptisuunnittelijana. Janin töitä on myyty kalliilla sveitsiläisissä gallerioissa, myös Nanna pitää säännöllisesti näyttelyitä erityisesti toisessa kotikaupungissaan.
Taidemarkkinoita on monia. Kaikkien ei tarvitse saada näyttelyä New Yorkin Momaan tai Venetsian biennaaliin elääkseen hyvää elämää, sellaista mikä tartuttaa ilon ja vaikuttaa positiviiseen ostopäätökseen. Voisin sanoa että vaikka pidän Nannasta vielä enemmän ihmisenä kuin taiteilijana, Meilahden näyttely osoittaa että hän on kehittynyt maalarina hyvään suuntaan. Kaikki käsitetaiteellisuus, sellainen vieraskielisyys, josta keskiverto tavallinen taiteen harrastaja (lue: ostaja) ei välttämättä ole kiinnostunut, Nanna on karistanut lahjakkaasti. Hänen vahvuutensa Meilahden näyttelyssä on sarjoissa. Ne ovat rivissä komeita mutta niistä on myös kätevää valita oman värisensä omaan pikku kotiinsa (linkissä oma suosikkini joka oli jo avajaisissa myyty). Minulla ei ole halua kritisoida Nannaa kaupallisuudesta; kun taiteilijoita jatkuvasti loukataan julkisessa keskustelussa, on ihanaa että taide voi olla menestystuote. Olen vilpittömästi iloinen että juuri Nannan kaltainen ihminen menestyy. Hän on saanut taidekoulutuksen, hän on ollut gallerioiden listoilla mutta myös riippumattomuudessaan hyvä tyyppi.
ps. Lahden Malvassa ollut vahva kahden naisen näyttely on mainittu pari vuotta sitten jutussa, jonka kirjoitin Chappesta.