Kun kävin eteläkorealaisen Lee Bulin näyttelyssä Tokiossa vuonna 2012, olin vaikuttunut. Se ettei vahva vaikutus toistu Tampereella, ei johdu niinkään paikasta vaan ajasta.
Vieraillessani Sara Hildénin taidemuseossa lokakuun alkupuolella ikkunoista sädehtii Näsijärven selkä ja ruska värittää puita. Bulin teknohärpäkkeet imartelevat kenties brutalistista museoarkkitehtuuria mutta toistavat myös sitä kulutuksen mantraa, josta meidän tulisi jo vieroittua.
Esittelytekstien mukaan Bull kommentoi Aasian kiihkeää kaupungistumista. Kun katsoin töitä keskellä Tokion pilvenpiirtäjiä, yhdessä niistä eli Tokion yhden neulansilmärakennuksen 35. kerroksessa, en välittänyt kritiikistä vaan olin vauhtisokeuden ytimessä. Tokion näyttelyn paikkana oli Mori Art Museum, joka on kiinteistökehittäjä Minoru Mori perustama nykytaiteen museo Roppongi Hills Mori Towerissa Roppongi Hills -kompleksissa eli suuressa kauppakeskuksessa. Ehkä Tampereellakin installaatioihin olisi tutustuttava Näsinneulan pyörivässä näköalaravintolassa äänitehosteena katuporat ratikan laajennusreiteillä eikä veden rajassa, jossa voi vielä haistaa mullan ennen kuin kaikki taas huurtuu, routaantuu ja vaipuu vitilumen tai ydinsaastan alle.
Maailma on brutalistisessa tilassa ja siksi taide ei voi häikäistä meitä olemalla tekoälyä vailla älyä. Peilivaikutus osuu haavana iholle, joka väistelee ohjuksia ja luoteja. Toisen maailmansodan jälkeen taiteilijat todistivat tuhkakasoja ja ihmisraunioita. Harmaaseen huopaan kääriytynyt käsitteellisyys palveli todellisuutta, joka oli silloin käsityskyvyn tuolla puolen.
Kuuntelen ehkä liikaa uutisia sodasta, joka sattuu ja jatkuu. Lisäksi olen miettinyt paljon sitä millainen taide on lakannut puhuttelemasta sen jälkeen kun pandemia taittoi selän globalismin suurelta, maailmaa yhtenäistävältä lupaukselta. Sodan vuoksi olemme alkaneet poteroitua Pirkanmaalta Baijeriin. Vaikka kaikkialle ei nouse betonimuureja, rajat ihmisten erilaisuuden ja muunmaalaisuuden välillä vahvistuvat. Söpöily, pehmustetut muodot, kimallemaailma ja keveä pop-huumori ovat passé. Verenvuodatuksen jatkuessa tarvitaan jotain vahvempaa: myrkynvihreää väriä, punaruskeita valumia tai meditaatiota, hiljentymistä sen edessä mitä ei voi muuttaa vaikka kuinka toivoisi.
Tokion ja Tampereen näyttelyt eivät sisällöllisesti tai rakenteellisesti poikkea kovin paljon toisistaan. Suurien installaatioiden oheen on sijoitettu akryylimaalauksia ja luonnospiirustuksia. Niiden orgaaneissa muodoissa on ehkä vielä vähemmän vaikuttavaa. Bulin prosessi on enimmäkseen toteavaa. Näyttelyn ainoa valoteos, torni jossa vilkkuu neon-valoja ja vaihtuu tekstejä, ei ilman selostetta herättäisi minussa yhteyksiä valvontaan Koreoiden rajalla vaan tunnetumpaan eteläkorealaiseen eli Nam June Paikiin. Videotaiteen isäksi tituleerattu Paik kuoli vuonna 2006 Floridassa, Yhdysvalloissa, kun taas Bull on pysynyt kotimaassaan. Samsungin ja pop-taideilmiöiden myötä Etelä-Korea on ohittanut mm. Suomen vauraampana maana. Toisin oli aikana, jolloin Paik muutti ulkomaille ja liittyi Fluxukseen. Televisiotorneja kasannut eteläkorealainen tuli köyhästä maasta ja halusi näyttää että televisio on roskaa asettaessaan buddhan tai kynttilän sen eteen. Isoimmat Paikin veistokset olen nähnyt Soulissa, ja toisintoja on lukuisia, kaikissa vähänkään merkittävissä museoissa.
On myös mahdollista, että olen väärässä. Ehkä Lee Bul ei reflektoi laisinkaan tämän maailman kanssa vaan fiktiivisten todellisuuksien, kuten Perdu-maalaussarja viittaa. Kaikki keskustelu tekoälystä kertoo että olemme jälleen jonkin uuden edessä, ja se on suurempaa kuin television tai internetin vallankumous.
Tampereen näyttelyn oheisohjelmassa on 11. ja 25. marraskuuta klo 9 aamulla korealaista meditaatiota. Ihanaa että museoille on avautunut uushenkisyyden aallossa tällaisia mahdollisuuksia. Seinän sijasta taiteen edessä meditointi on mahdollista myös itse kuratoimassani Mandaloita sekä Valon ja lohdun taidetta -näyttelyssä 16. marraskuuta. Näyttely on osa Kulttuurin välitiloja -hanketta, jossa toimijat saivat ehdottaa käyttötarkoituksia tarpeettomille tiloille. Taidegalleria istuu hyvin niin ratikkamaalaamoon kuin ratikkakuskien pukuhuoneeseenkin.