Päivänä, jolloin Miki Liukkonen kuoli

En tuntenut Miki Liukkosta, ja häpeän tunnustaa että en ole lukenut hänen kirjojaan, saati käynyt hänen bändinsä keikoilla, mutta kun kuulin hänen kuolemastaan, en ollut yhtään yllättynyt. Vaikka suurisilmäinen surullisen hahmon ritari eli sielukas ihminen on saatettu lauantaina 29.7. ystävien ympäröimänä haudan lepoon, olen vihainen – meille kaikille, ja maailmalle joka laiminlyö läheisiään. 

Päivänä jolloin kuulin Liukkosen kuolemasta kävelin kirjakauppaan, mutta en löytänyt sieltä yhtään hänen kirjaansa. Kirjan kierto on lyhyt. Se on mantra, jota kustantajat toistavat ja josta kirjailijat kärsivät. Kaupat janoavat jatkuvasti uusia nimekkeitä. Kaunokirjallisuus sen synkeimmissä sävyissään ei myy. Vielä huolestuttavampaa on se että ihmiset eivät lue, eivätkä välitä omistaa kirjoja. Se on kirjailijalle syy masentua, ja tuntea työnsä merkityksettömäksi. 

4. heinäkuuta, jolloin Miki Liukkonen kuoli, olin palannut mereltä kotiin. Olin uupuneessa tilassa, sillä yöhön asti jatkunut paluumatka ja myrsky, jossa olimme seilanneet Latvian rannikolla, olivat vieneet voimia. Samalla kaipasin takaisin jopa suurempiin aallokkoihin. Nautin tunteesta kuinka myrskyn keskellä mieleni hakeutuu levon ja rauhan tilaan. Pahoinvoinnilta välttyy pitämällä katseen tiukasti horisontissa. Samalla voi katsella aaltoja, jotka suippoine vaahtopäineen muistuttavat vuoria, jotka eivät ole vielä pysähtyneet matkallaan kiveksi. En pelännyt, sillä mieleni muistutteli siitä, että jokaista myrskyä seuraa tyyntyminen. Vellova meri vain keinuttaa meitä maailman lapsia, ennen kuin uusi tuuli kuljettaa meidät seuraavaan satamaan. Myös kuolema on satama, johon kaikki joskus pääsemme halusimmepa tai emme.

4. heinäkuuta mietin paljon kuolemaa, eli tapaa millä haluan kuolla, kaunista tapaa, ja sellaista tapaa joka ei jättäisi ketään syyllisyyden tuntoihin. Olisiko se onnettomuus missä mitään ei ollut tehtävissä, onnettomuus joka ei olisi omaa eikä varsinkaan muiden syytä. Kaunein tapa kuolla olisi haihtua merisumuun jättämättä jälkeeni kuin kaipauksen niiden sydämessä, jotka ovat olleet minulle merkityksellisiä. Merellä on kaipauksen luonne, ja siksi kipuan Naantalissa Kuparivuorelle, ja Turussa Kakolanmäelle koska sieltä avautuu laivaväylä, reitti jota pitkin tänne tultiin, ja reitti joka vie minut maailmalle kun taas haluan lähteä.

Itsemurha on ruma sana, jota ei käytetä mediateksteissä. Itseen kohdistuva hengen riisto on ennemminkin onnettomuus. Oikeasti emme tiedä onko kuolema vapautus kenellekään vai ainoastaan poismeno tästä fyysisestä olomuodosta ja ajasta. Yhteisö sysää usein vastuun yksilön psyykelle, vaikka Miki Liukkonen sairasti maailmaa. Ammattilainenkin sanoi että häntä ei voinut auttaa.

4. heinäkuuta on Yhdysvaltain kansallispäivä. Tätä kirjoittaessani mietin uutislähetystä, jossa kerrottiin että vuonna 2024 käytävissä presidentinvaaleissa vahvimmilla ovat Donald Trump ja Joe Biden. Eikö ketään fiksumpaa tai nuorempaa löytyisi? Jos näin on, demokratia on todella kriisissä. Venäjä sotii ja meillä valitaan fasisteja ministereiksi. Minäkin halusin paeta tätä maailmaa 4. heinäkuuta. Mietin etten halua mennä töihin, joissa joudun palvelemaan uutta natsihallitusta ja sen epeleitä ainakaan työ- ja elinkeinoministeriössä. Tässä maailmassa totuus pidetään haudattuna. Oikeuslaitos ei osaa näyttää edes pieniä henkilöön meneviä asioita toteen. Kun rinnakkaiset totuudet jäävät vellomaan, ristiriita tuottaa monille ahdistusta. Sellaisesta maailmasta ei näy ulospääsyä.

Ei ole toivottomia tapauksia, kuuluu ajatella. Oma elämä voi aina muuttua positiivisempaan suuntaan. Yritysjohtaja voi menettää kasvonsa konkurssissa mutta taiteilijana voit olla parhaimmillaan vielä 70- tai 80-vuotiaana. Nuoruuden ihannointi on sairaus, jota media kiihdyttää mutta median muisti on lyhyt. Harva meistä voi nuorena hyvin. Silti olin järkyttynyt kun kuulin että tänä päivänä yli puolella nuorista on mielenterveydellisiä ongelmia, ja kolmasosa saa niihin apua. Nuorisotyöttömyys oli toukokuussa 31,2%. Vaikka en ole enää nuori enkä kovin kapinallinen, sairastan usein tätä maailmaa. Pidän huolta siitä että olen terve ja työkykyinen vielä pitkään mutta kun minulta vaaditaan tasapainoisuutta, saatan suuttua. Olen lapseton, eronnut, orpo ja vailla vakinaista palkkatyötä, on mantra, jota hoen niille, joilla on perhe, on parisuhde, edes yksi vanhempi elossa, ja he voivat palata lomalta turvallisiin töihin. Mutta ymmärrän että meitä on paljon, eikä kukaan jaksa sellaisia ongelmia jotka ovat seurausta omista ratkaisuistani. Ne minun pitää kantaa itse. 

Miki Liukkonen kuoli minunkin vuokseni, että minä saisin syyn elää vaikeuksista huolimatta. Miki Liukkosen kuolema pysäytti minutkin, ja kuinka pitkästi se pysäytti hänelle läheisiä, voin vain arvata. Ajattelen että on väärin ja äärimmäisen itsekästä järjestää pysäytyksiä muiden elämän varrelle, siihen missä on paljon oikeita velvollisuuksia täytettävänä. Jos olen paljon yksin, ajattelen ettei minun elämällä ole väliä. Kun olen muiden seurassa, ajatus elämän päättämisestä oman käden kautta käy täysin mahdottomaksi. Tunnen vastuuta, koska olen aikuinen, saanut hyvän kotikasvatuksen, laajan koulutuksen ja nähnyt maailmaa. Mieleni ajattelee ja toimii sen mukaan että voisin pelastaa ystävän jos hän putoaisi veneestä. Hukkuva vie helposti mukaansa, ja siksi lähdemme menestyjien kelkkaan ja autamme epäonnisia upottamaan itsensä.