Sophia Janssonin esikoiskirjassa Kolme saarta isä, äiti ja minä pääosassa ovat henkilökohtaiset muistot perheestä sekä heidän värikkäistä ystävistään, loppua kohden myös kirjeet, joita Lassen tytär on löytänyt luettavakseen. Myös Sophian äiti Nita kirjoitti kirjeitä omalle äidilleen.
Jos kirjoittaminen olisi ollut Sophian kutsumus, hän olisi kirjoittanut tähän mennessä jo monta kirjaa, ja lisäksi esikoiskirja olisi laadullisesti korkeampi. Paitsi novellistinakin kuuluisa täti myös isä Lars on julkaissut useita kaunokirjallisia teoksia kuten dekkareita. Sisaruksina heidät tunnetaan muumisarjakuvista.
Kun matkustin vuonna 2019 Montrealiin, menin tapaamaan Drawn & Quarterlyn Tom Devliniä. Heillä on pieni kustantamo ja kauppa Mile Endin kaupunginosassa. Toinen kaupan huoneista on kuin pieni muumimuseo täynnä muumijulisteita ja muumikirjoja. Tomilla oli minulle kaksi kysymystä. Ensimmäiseen kysymykseen siitä olenko tavannut Tove Janssonin, jouduin vastaamaan kieltävästi. Sanoin asuneeni lähellä Ullanlinnan ateljeeta, samassa kaupunginosassa, mutta siinä vaiheessa Tove oli sairastunut ja vietti pitkiä aikoja sairaalassa. Toinen kysymys hämmensi minua. Se liittyi Larsiin. Muumisarjakuvien värillisten painosten kustantaja ja suuri muumifani kysyi oliko Lars homoseksuaali. Luulen hapuilleeni vastaukseksi jotain sen tapaista, että sehän selittäisi monta asiaa.
Tove alkoi kirjoittamaan muumitarinoita torjuakseen sodanaikaista pelkoaan. Sophia on kirjoittanut muistelmat selvittääkseen suhdetta ennen kaikkea äitiinsä, joka kuoli vuonna 1968. Tove loi uniikit hahmot ja fantasiamaailman. Perhe on läsnä näissä hahmoissa, ja lukuisien fanien myötä perheeseen liittyvät kytkennät kiinnostavat lukijoita.
Kun mietin Nitaa eli Sophian äitiä, joudun päätymään Pikku Myyhyn. Janssonien kiltteys tulee monta kertaa esiin Sophian muistelmissa. Aivan kuten muumiperhe. Myyn äksyilevä hahmo on tuotu tarinaan korostamaan rakkautta, joka oli yltäkylläistä myös levottomia lapsia kohtaan, niitäkin jotka eivät koskaan halua kasvaa aikuisiksi.
Pikkuveli Lasse jatkoi sarjakuvapiirtäjänä Toven työtä. Tuolloin nuori perhe, johon Sophia syntyi vuonna 1962, asui talvet Ibizalla. Baleaareihin kuuluva Ibiza läntisellä Välimerellä on yksi kolmesta saaresta, joihin Sophia kiinnittää kirjansa Tongan ja Pellingin saarista omimman ohella.
Olen käynyt Ibizalla vuonna 1998, ja omat kokemukseni muistuttavat Torrelorcaa, johon muumiperhe päätyy Larsin sarjakuvassa vuodelta 1967. Muumit nappasivat LBJ-pillereitä, omat aikalaiseni muunlaisia nappuloita katsoessaan auringon laskua San Antoniossa ja jaksaakseen tanssia aamuun teknon tahdissa. Päivisin voi nukkua rannalla ja saada tasaisen rusketuksen. Eivissa town on gay-miesten mekka. Avoimilla terasseilla tanssivat puolipukeiset miehet eivät hätkähdytä paikallisia mutta silloin tällöin turistibussista tulvii joukko eläkeläisiä, joilta on pudota silmät päästä.
Sophian saarista ensimmäisenä mennään Tongalle. Se sijaitsee 2000 kilometriä Fidžiltä itään ja saman verran Uudesta Seelannista pohjoiseen. Sinne puolelle maailmaa on hankalaa matkustaa. Myös Sophia on suunnitellut sitä pitkään. Kertomuksesta saa kuitenkin päätellä, ettei saarille matkustaminen ole välttämättä niin palkitsevaa. Ilmastonmuutoksen ohella valtava muovijätekertymä on tehnyt repeämiä paratiiseihin.
Janssonien perheen tärkein paratiisi sijaitsee itäisellä Uudellamaalla, Pellingissä. Tunnetuin saarista on ”tyttöjen” eli Toven ja Tuulikin yhteinen kesäpaikka Klovharun. Siellä pääsin käymään vasta kolmannella yrittämällä. Rantautuminen myrskyllä on vaikeaa eikä kyyditsijäksi lähtenyt puuveneilijä halunnut ottaa riskejä. Toisella yrityksellä laskeutui merisumu ja peitti kaiken näkyvyyden. Kolmas kerta oli koronavuosina. Myös Sophian perhe pakeni Pellinkiin koronaeristystä.
Sophia Jansson kirjoittaa monista kuuluisista ihmisistä ja maalaa väliin ajankuvaa. Taustatietoa on poimittu ehkäisyvälineistä ruokiin ja huoneistojen yksityiskohtiin, arkiseen elämään joka sävyttyy paikoin turhankin intiiminä.
Tovelle annetaan rohkean puhujan rooli traagisissa tapahtumissa, jotka liittyvät Sophian lapsuuteen. Sophia kertoo Toven sanoneen että Nita on joutunut mahdollisesti myymään itseään. Sodanjälkeisissä oloissa se ei tee vielä ihmisestä prostituoitua. Äidin rakkauden puute sekä muut hylkäämiset ovat ylivoimaisia. Nita kuolee alkoholiin. Se että Lassella oli miesystäviä ei välttämättä tehnyt hänestä onnettomampaa, koska myös Nita piti naisista kuten Vivicasta. Hänen kaipauksensa kohteita oli niinikään Ann, josta tarinassa tiedetään kertoa aika vähän.
Kun ihminen menee naimisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa ja erityisesti jos suhteessa syntyy lapsi, muut ihmiset lakkaavat ajattelemasta mitä kaikkea muuta makuuhuoneissa tapahtuu. Avioliitot tekivät naisista siveellisiä 1960-luvun Suomessa. Ehkäisyvälineet alkoivat yleistyä vasta vuosikymmenen puolivälissä ja vahinkoja sattui paremmissakin perheissä. Kun Sophian äidin kuolemasta ei ole puhuttu, on syntynyt epäilyksiä. Larsin tai Nitan homoseksuaalisuudesta ei ole puhuttu sen enempää kuin Toven ja Tuulikin suhteesta.
Ihmisten luokittelu seksuaalisuutensa perusteella on muuttunut 2020-luvulla uudelleen kiusalliseksi. Halusimmepa tai ei, se on nimittelyä. Jos siitä mitä läheiset ihmiset puuhaavat keskenään ei halua puhua, ei se kuulu kenellekään, mutta kun siitä kirjoittaa avoimen kirjan, asiasta tulee yleistä riistaa. Sophian esikoiskirjaa lukiessa ei välty kokonaan ajatukselta, että kirjassa ollaan haaskalla, ruumiiden äärellä ja poismenneiden ihmisten elämässä. Kieltämättä Sophialla oikeus on kirjoittaa heistä. Haastattelussa hän kertoi kiusaantuneensa siitä että muut ovat kirjoittaneet perheestä, jossa hän on kuitenkin elänyt
Sophialle rakkaat ihmiset elävät juurikin paikoissa, siinä kesämökissä jonka Lars on omin käsin rakentanut. Tämä puoltaa paikkasidonnaista rakennetta. Vuonna 1968 kuollut äiti ei taas ole oikeastaan lainkaan kiinnittynyt paikkoihin. Hänen äänensä elää muutamassa Sing Song Sistersin levyttämässä laulussa yhtenä kolmesta laulajasta. Vivica Bandler nappasi hänet piireihinsä Stockmannin hissistä. Myös Vivica on kuollut ja saattaa elää Krista Kososena niille, jotka katsoivat vuoden 2020 Tove-elokuvan, toisille kieroonkatsovana tätinä joka johti Tukholman kaupunginteatteria 1980-luvulla.
Sophian tehtävänä on vaalia Toven perintöä, joka koostuu sekä kirjallisista että kuvallisista klassikoista. Siihen työhön hän on palkannut monia osaavia ihmisiä. Kustantamoissa, Förlaget ja Siltala, työskentelee myös osaavia ihmisiä, kustannustoimittajia ja kääntäjiä. Ihmettelen miksi he eivät ole työskennelleet Sophian kirjan parissa yhtään paremmin. Kirjassa on paljon toistoa ja rakenne hapuilee. Toistoa saa käyttää tehokeinona mutta se pitää tehdä taiten.
Suomenkielisen version on kääntänyt runoilija Jyrki Kiiskinen. Suomenruotsalaisten tekstien kääntäjänä Kiiskinen on kokenut, mutta hänen olisi voinut toivoa editoivan kirjaa kuten suomentajat Laila Järvinen tai Kirsi Kunnas tekivät alkuperäisille muumitarinoille. Ilman mahtavia kääntäjiä alkuperäiset muumikirjat tuskin olisivat yhtä arvokkaita suomen kielisille lapsille kuten itselleni. Muumikirjojen saksannokset olivat Bandlerien, eli Kurtin ja Vivican käsialaa, eivätkä muumit tulleet saksankielisissä maissa kovin suosituiksi. Japaninkieliset muumikirjat puolestaan käännettiin englanninkielisistä versioista. Sophian kirjan englannosta odotellessa on kiinnostava nähdä miten se myy, koska uskon että Devlinin tavoin tarinan paljastamista odottavia lukijoita on enemmän maailmalla, jopa Tongan ja Ibizan saarilla.