Marita Liulia kuuluu taiteilijoihin, jotka ovat kertoneet oman elämäntarinansa lehdille useita kertoja. Lapsuuden traagisia käänteitä kodin tulipalosta sairastumiseen ja kohtalokkaan vääriin diagnooseihin on voinut lukea paitsi useista naistenlehdistä myös HS-kuukausiliitteestä. Sairaalamuistoihin verrattuna on ihmeltävä pienen naisen sisukkuutta häärätä suurilla estradeilla ja useilla taiteen aloilla samanaikaisesti. Paitsi huipputanssijoiden esityksissä multimediasämpälääjänä ja isoille kankaille maalaavana ekspressionistina viimeisimpänä Liulia on avannut oman gallerian Helsingin Kalliossa.
Läpimurtonsa Liulia teki vuorovaikutteisen mediataiteen uranuurtajana. Porin Taidemuseon tilaama Maire-multimediateos oli edistyksellinen ja tyylikäs erityisesti CD-julkaisuna. Museossa siihen saattoi tutustua vanhan ajan pöytäkoneelta, joka oli sijoitettu nurkkaan samaan aikaan kun Liuliaa nuorempi miestaiteilija oli rakentanut pääasaleihin isoja postmodernin hengen installaatioita.
Mairea seurasivat sisällöllisesti subjektiivisemmat Ambitious Bitch ja Son of a Bitch. Niiden julkaisija oli Editaksi muuttunut Valtion painatuskeskus. Edita elää edelleen oppikirjakustantajana kun taas CD-rom -asemat sekä Macromedia-ohjelmisto ovat kadonneet nykyläppäreistä ja vieneet mukanaan myös nämä aikanaan avantgardistiset taideteokset.
Tarot-korteilla, jotka Liulia valmisti, on oma yleisönsä taiteen ulkopuolella. Niin oli oletus myös uskontoja tietopuolisesti käsittelevässä monimediateoksessa Choosing My Religion. Suurteosta varten Liulia lavasti omakuvia uskonnollisten symbolien kera. Ne eivät kuitenkaan riittäneet täyttämään Kiasman viidettä kerrosta, jonne Liulia sai näyttelyn Berndt Arellin lyhyeksi jääneellä johtajakaudella. Liulia palasi maalaukseen, jota hän oli harjoittanut jo uransa alkumetreillä mm. Helene Schjerfbeckin hengessä luodussa omakuvasarjassa. Uudemmassa maalaustuotannossaan kultakausi-termin käyttäminen oli monille kuitenkin liikaa; kuvataiteilijoita otollisempia yhteistyökumppaneita löytyi tanssijoista.
Tieto- ja taiteilijakirjoja LIulia on ehtinyt julkaista jo useita. Kuten televisio- ja radioesiintymissä Liulia osaa esittää asiat selkeästi ja kiihkottomasti. Niinikään Marita Liulian opas taiteilijalle ja tuottajalle on nopealukuinen. Kappaleet ovat lyhyitä ja paikoin moni asia tuntuu niin tutulta eli olisin itsekin voinut kirjoittaa tämän kirjan (naurua). Mielenkiintoisimmat jutut löysin sivuilta 51-61, jossa Liulia määrittelee 13 erilaista taiteilijatyyppiä.
Käsityöläinen on se joka osoittaa taiteilijuutensa taidolla. Siis Liulian määritelmän mukaan. Ammattilaisia ovat ne, jotka kuuluvat ammattikuntaan tai kiltaan. Liulian voi ajatella vähättelevän kahta ensimmäistä kategoriaa, sen sijaan häntä voi pitää itseäänkin shamaanina, näkijänä, profeettana ja mystikkona eli henkilönä joka tuo julki erityisen lahjansa.
Poliittinen taiteilija oli suosittu 1970-luvulla mutta yhä vieläkin joku hullu uskaltaa tai haluaa tehdä poliittista taiteesta esimerkiksi polarisaatiosta. Viime aikojen poliittisiin taiteilijoihin Liulia listaa Banksyn ja kiinalaisen Ai WeiWein, joka on myös maansa hallintoa arvosteleva aktivisti. Nämä esimerkit allekirjoitan taidejournalistina, joka on matkustanut vaaravyöhykkeille näiden rohkeiden yksilöiden innoittamana. Saamelaistaide ja saamelaistaiteilijat ovat hyvinkin valveille ja hereillä poliittisesti, mikä tarkoittaa että heillä on kysyntää biennaaleissa ja muissa megatapahtumissa.
Postmoderni esiintyjä on Liulian mukaan Jeff Koons, joka on taitava itsensä ja ideoidensa markkinoija sekä verkostoituja. Käsitetaiteilijan kohdalla Liulia löytää vähintään yhtä populaarin esimerkin eli Yoko Onon, jonka teosten synnyssä yleisöllä on erityinen rooli.
Järjestelijöitä ja mediaattoreita ovat Liulian mukaan Oliver ja Tellervo Kochta-Kalleinen. Heillä on jonkinlainen konsepti, jonka toteuttavat. Kaikkia sisällöntuottajia ei tarvitse pitää taiteilijoina mutta taiteilija voi olla sisällöntuottaja, jos hän toimii aktiivisesti verkkoympäristössä tai käyttää työvälineenä tekoälyä.
Edelläkävijä eli avantgardisti pyrkii tekemään jotakin uutta, erilaista, ennennäkemätöntä, ja olemaan edellä aikaa, etukenossa uuden teknologian hyödyntäjänä. Monialainen taiteilija tekee aktiivisesti hakemuksia Koneen säätiölle. Hänen näyttelytekstinsä alkaa sanoilla ”As a multi-disciplinary artist…”
Akateeminen taiteilija on Liulian mukaan se, joka on tehnyt taiteellisen väitöskirjan. Suomalaiselle koulujärjestelmälle hän on kallein taiteilija, joka jää usein tutkimustyön aikana ilman taiteellisia apurahoja. Niitä ilman pärjäävät myös ite-taiteilijat. Kansainvälinen nimi Outsider-taiteilija kertoo ulkopuolisuudesta, eli siitä ettei taiteilija ole opiskellut akatemisesti eikä siten piittaa perspektiivistä tai asioiden todellisista mittasuhteista. Ite-taiteilija on usein naivisti tai vähän naiivi.
Boheemius on niin harvinaista taiteilijoiden keskuudessa, että boheemitaiteilija on omana tyyppinä uhanalainen; taiteilijaa ei enää erota kadulla erikoisten vaatteiden, hyökkäävän käytöksen tai punaviinin kulutuksen suhteen.
Nuoria taiteilijoita erona vanhoista Liulia ei määrittele omaksi taiteilijatyypiksi. Jos aikanaan nuorten taiteilijoiden mahdollisuudesta saada esille töitään oli huolta, nykyisin apurahan saajien valitsijoita kehotetaan suosimaan nuoria. Liulian taiteilijatyyppejä ei ole myöskään määritelty välineen mukaisesti videotaiteilijoiksi, ympäristötaiteilijoiksi tai yhteisötaiteilijoiksi. Kaikkinensa kuitenkin taiteilijatyyppien määrittely avartaa kuvaa taiteilijoista, jotka eivät ole yhtä joukkoa vaikka yhteisöllisyyttä usein taidetoiminnoissa nykyään korostetaankin.
Taiteilijoiden kesken esiintyy hyvin vähän solidaarisuutta. Menestyvän taiteilijan kelkassa moni muukin keikkuu kernaasti takellellen sen tunnustamista ettei elä omalla taiteellaan. Taiteilijoita on siis paljon pitkäaikaistyöttöminä, josta positiosta he ovat oikeutettuja palkkatukeen ja töihin seurojen ylläpitämiin gallerioihin sekä taidelainaamoihin. Monille taiteilijoille säännöllistä tuloa tuovat lukuvuosien mittaiset opetustyöt, toisille lapsilisät. Taiteilija rikkoo käsitystä työn ja palkan sidonnaisuudesta sillä taiteellinen työ on yhä edelleen kutsumus tai pakkotyötä silloin kun ihminen ei työllisty muuhun liian suorasanaisen luonteensa vuoksi. Taiteilija on oma brändinsä, joka ei kykene alistumaan muiden brändien mallinukeksi.