Kun olin lapsi, olohuoneessamme katsottiin vuonna 1961 valmistunutta elokuvaa Nürnbergin oikeudenkäynnistä. Elettiin 1970-lukua ja televisio oli edelleen mustavalkoinen. Elokuvan tähtikaartia olivat isoissa rooleissa sympaattinen Spencer Tracy ja jäätävän upea Marlene Dietrich, hieman pienemmissä mutta ei yhtään vähäisemmissä Burt Lancaster, Montgomery Clift ja Judy Garland. Äitini mielestä elokuvaa oli tärkeää katsoa.
Uusi elokuva samaisesta historiallisesta tapahtumasta valmistuu aikaan, jolloin maailmassa pitäisi ratkaista isoja ongelmia. Näistä ensimmäisin on rauhan saaminen Ukrainaan. Toinen ja lopulta paljon suurempi on ilmastokriisi, jonka kiihtyvästä nopeudesta tai lopullisista vaikutuksista ei ole yksimielisyyttä. Järkevää ratkaisua vaikeuttavat umpihulluilta vaikuttavat valtionpäämiehet sekä kasvanut epäluulo sopimusperäistä maailmanjärjestystä kohtaan.
Nuremberg-elokuvassa on tärkeä viesti, mikä saattaa olla joillekin jopa turhan osoitteleva sekä sentimentalismin sävyttämä. Joskin Russel Crowe tekee tiukan roolin pääsyytetty marsalkka Hermann Göringinä turvonneena, toisaalta antautuvana ja toisaalta pintansa pitävänä, vastassaan kauniskasvoinen Rami Malek, joka muistetaan Freddie Mercuryn haastavasta roolista Bohemian Rhapsodyssä.
Amerikkalaisen psykiatrin tehtävä on valmistaa syytettyjä oikeudenkäyntiin ja selvittää riittääkö heidän psyyke. Huomiota ansaitsee myös brittinäyttelijä Richard E. Grant yhtenä syyttäjistä.
Yksi elokuvan jännitteistä liittyy Göringin persoonaan paitsi pienen tyttären isänä ja puolisona myös psykiatrin ystävänä. Toisinaan Göring näyttää Stalinilta, joka oli lopulta Hitleriäkin hirviömäisempi oman kansansa teurastaja. Uudessa elokuvassa Hitler on kuollut, ja siksi syytettyjä on löydettävä muista natsijohtajista.
Toista, vähän säälittävämpää jännitettä rakennetaan kulissien takaisena valtakamppailuna tuomarien, syyttäjien tai psykiatrien välillä. En ole koskaan digannut sen lajin draamaa. Suuren rikoksen rinnalla, joka oli rikos ihmisyyttä, ihmislajia ja maailmanrauhaa vastaan, käytävätappelut ovat pienuudessaan vaivaannuttavaa katsottavaa.
Uusi elokuva ei siten saavuta samaa tasoa kuin vuoden 1961 kiistämätön klassikko. Suuri moraalinen kysymys uutuudessa liittyy siihen ovatko amerikkalaiset lopulta yhtään parempia mitä tulee käytökseen sodassa ja sen jälkeisenä aikana voittajana, joka jakaa tuomioita muille. Kenties ihan tarpeellista itsereflektiota, ja muistutus Yhdysvaltojen murenevasta roolista maailmanpoliisina ja yleisen moraalin vartijana.
The Judgement of Nuremberg -elokuva löytyy monen muun klassikon lailla katsottavaksi You Tubesta ilman mainoskatkojen keskeytyksiä ja vailla suomenkielistä tekstitystä. Jos lapsena Kramerin elokuva vaikutti pitkältä, olen yllättyneempi ettei se sisällä ylipitkää juridista puhetta vaan pikemminkin elokuvan avulla saa kerrattua hyödyllisen oikeussanaston; ‘objection overruled’ ja ‘life imprisonment” sanotaan toistuvasti.
Klassikkoelokuvassa ei siis jaeta kuolemantuomioita. Burt Lancesterin vaikuttava roolihenkilö on täysin fiktiivinen. Hänen suuhunsa on laitettu painavimmat sanat, sen mitä ohjaaja on halunnut elokuvalla sanoa. Vahva suositus, ja toissijainen suositus sillekin, että sosiaalisen median aikana massat kävisivät katsomassa massojen taidetta, isoja elokuvia isoista aiheista kaikkein turhanpäiväisimmän mäiskeen tai tekoälyllä luodun efektikikkailun sijasta.