Kun ensimmäiset teaserit ja trailerit nähtiin Aki Kaurismäen uudesta elokuvasta Kuolleet lehdet, jännitin kuinka nuoret näyttelijät Jussi Vatanen ja Alma Pöysti suoriutuvat Kaurismäen maailmassa. Erinomaisen hyvin, Pöysti vielä paremmin kuin Vatanen. Pressinäytöksessä alan kyynelehtiä, kun Maustetytöt alkavat esiintyä. Vaalasta kotoisin olevat tytöt tilittävät samaa karua todellisuutta kuin Kaurismäen nostalgia.
Työläistrilogian neljäs osa on bonus-elokuva, jota maailma ei ansainnut mutta tarvitsi. Venäjän käynnistämä sota Euroopassa kulkee mukana ääniraidalla Ansan ja Holapan surkeassa elämässä. Suuri humanisti lataa tyylilleen uskollisesti lannistettujen elämänkohtalot lämpenevään ilmastoon. Maustetyttöjen esiintyessä Kaurismäki pyytää anteeksi nuorilta naisilta sitä muutosta mikä elokuva-alalla on tapahtunut hyvin hitaasti.
Jaana Semerin ja Leena Virtasen kirja Neitoperhot ja Pahanhautoja (Atena) valaisee millaista elokuvantekeminen oli naisille vielä muutama vuosikymmen sitten. Kuvaajaksi, jos ei myöskään ohjaajiksi tai tuottajiksi naisista ei ollut, koska nainenhan tulee jossain vaiheessa raskaaksi. Vasta Sanna Marinin Viisikon hallittua neljä vuotta maatamme on tullut selväksi että se, tekeekö nainen ylipäänsä lapsia ja missä vaiheessa, ei kuulu kenellekään. Hän saa itse päättää miten sovittaa yhteen perhe-elämän ja työn. Tämä koskee sekä politiikkaa että miesten dominoimaa elokuva-alaa.
Yhteensä 18 pitkän, ainakin 15 lyhyen sekä lukuisten muiden elokuvallisten töiden sekä niihin liittyvien tunnustusten jälkeen Kaurismäki pyytää anteeksi paitsi naisilta myös luonnolta ja vartijoiden kiusaamilta ihmisiltä.
Vuonna 1992 ja 1993 syntyneet Karjalaisen sisarukset ovat Kaurismäen sukupolvesta kauempana kuin Sonkajärvellä tiluksiaan viljelevä Vatanen tai suomenruotsalaiseen näyttelijäsukuun syntynyt Pöysti. Olen nähnyt Alma Pöystin Svenska Teaternissa esittämässä nuorta Tovea. Hänen näyttelijäkarismansa kasvoi valtavasti päästyään Zaida Bergrothin Toven päähenkilöksi mutta vasta Kaurismäen ohjauksessa hän säteilee suloisen pienieleisesti valoa, voimaa ja päättäväisyyttä. Tämä sulattaa Vatasen esittämän jääräpäämiehen. ”Minua ei muuten määräillä”, hän vastaa naiselle.
On selvää että elokuvassa Holappa on tullut kauempaa raja-Suomesta, ja siksi hänen kaltaisensa ei valahda uuteen muottiin urbaanien katuvalojen alla. Helsinki rakentuu elokuvassa tunnelmoivaan pastissiin, jossa fiktiivisten ja todellisten henkilöiden kautta hypitään elokuvan ajasta tähän aikaan ja todellisuuteen. Se huvittaa, hymyilyttää ja toimii myös vieraannuttavana elementtinä.
Anna puolet pullastasi, sanoo Spede ohjaajalle, joka säälii viihteen tekijää
Jos Kaurismäen elokuva sai taidejournalistin nauramaan useammassa kohdassa kuin Spede-elokuva, jotain on pielessä. Hauskasta miehestä vakavan elokuvan tekee ohjaaja, joka on syntynyt aikaan, jolloin Spede oli siirtynyt speleihin leikittämään missejä ja iskelmätähtiä.
Rakastin lapsena vanhimpia Pasasen elokuvia kuten X-paronia, jonka alunperin Savosta laskeutunut Pertti ohjasi vielä Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran rinnalla, Leikkikalugangsteria ja soramontulla kuvattuja Hirttämättömiä. Näistä viimeistä väkerretään Spede-elokuvassa mutta epookin kaarta kannattelee pikemminkin Loiri-ilmiö.
Siinä missä Ylen kesän 2023 audiodraama Rakastitko, Vesku? onnistui koukuttamaan epäileväisen kuuntelijan, valkokankaalla juopottelua, jatkuvaa savuttelua ja naisiin kohdistuvaa vähättelevää käytöstä ei jaksa katsoa.
Spede-elokuva sijoittuu ajallisesti 1960–1970-lukujen vaihteeseen, jonka sisustus- ja kampaustyyleissä, vaatteissa ja ajan aatteissa on tarjolla hienoja härpäkkeitä. Vaikka maaseudulla ihmiset elivät vielä hyvin perinteisten arvojen mukaisesta, vaurastuminen toi mukanaan uudenlaisia yrittäjä myös elokuva-alalle. Televisiota katsoivat kaikki. Mainoskustanteisista ohjelmista kontrolli oli Yleisradiossa.
Ohjaaja, joka väijyy viihteentekijää, on Edvin Laine, jolle Teijo Eloranta antaa omat kasvonsa mielestäni jokseenkin osuvasti. Taneli Mäkelä tekee ylvään roolin Ylen pääjohtaja Eino S. Repona, jolta Speden retkue käy ruikuttamassa rahoitusta aikana ennen Elokuvasäätiötä.
Vaikka Riku Nieminen ei ole kehno nimikkoroolissa, häntä käy vähän sääliksi. Surullinen elokuva, josta taidejournalisti löytää vain kaksi tähteä. Ne kaksi ovat Loiri ja Ere. Ere Kokkosella kärsi syrjäytymistään suuren tuottajansa varjoon.
Kun Eren supersuosittu ja hauska tytär keskusteli Ylen Kulttuuricocktail Live -ohjelmassa kansantaiteilijuudesta Timo Koivusalon kanssa, onnistui ohjelma, jota harvoin muistan katsoa livenä, erityisen hyvin. Tanhupallo ja Pekko Aikamiespoika olivat asiallisia. Yleensä kulttuuriohjelma muuttuu teennäiseksi yrittäessään olla liian hauska. Vakavan ja hauskan häilyminen onkin se missä Spede-elokuva epäonnistuu, mutta nuorelta ohjaajalta voinee odottaa parempaa panostusta seuraavaan koitokseen.
Puhdistautuminen pahasta elokuvasta – ja riippuvuudesta
Teemu Nikin seitsemäs pitkä ohjaus Peluri – Kuolema on elävien ongelma vie katsojan realistiseen rivitaloelämään, jossa lyhennetään velkoja ja lasketaan ovulaatiopäiviä. Juustolautasen äärellä kohdataan lukeneita naisia ja aivottomia miehiä. Näitä asetelmia ei selitellä, kun tarina lähtee muutaman käänteen jälkeen kulkemaan.
Pekka Strang, Elina Knihtilä, Katja Küttner ja Eero Milonoff ovat tehneet hienoja rooleja aiemminkin. Myös Pihla Penttinen, Jari Virman ja Marjaana Maijala vakuuttavat. Siinä kohdassa kun Matti Onnismaa tulee esiin, tulee myös odotettu käänne. Muita paljastuksia en tee.
Vaikka elokuvan maailman on kylmäävä, sen lopussa on puhdistunut tunne: elokuvasta voi lähteä ulos ja jättää elokuvan maailman. Se on lopultakin vain elokuvaa, ja jokainen voi valita mille tielle lähtee.
Kiirunasta kajahtaa
Katastrofielokuvat ovat salainen paheeni. Niiden katsominen, kuin myös käsikirjoittaminen, on kuin palapelin rakentamista. Jokainen tietää ennakolta mihin kohtaan suuret tunteet sijoittuvat. Ehkä Kiiruna-elokuvan opetus on se, että sellaista kuilua ei todellisuudessa kannata odottaa kuin mihin ohjaaja Richard Holm uudet cliffhangerinsa sijoittaa.
Elokuva on ruotsalainen mutta sitä on rahoitettu suomalaisella Audiovisuaalisen alan tuotantointensiivillä sekä Tampereen lisäprosenteilla. Yritin bongata keitä suomalaisia tekijöitä on mukana. Vähän heitä löytyi. Toki tärkeintä on se että Peter Franzen saa tehdä jälleen hyvän roolin. Ruotsalaisista kollegoista ihastuttavimpia on nuori Felicia Maxime tyttärenä.
Koska Kiirunan kaivoskaupungin siirto on todellinen asia, tieto antaa elokuvalle oman kiinnostuslisänsä. Reissulissuna olen poikennut kaupungissa, kahvilla ja hampurilaisella mennen tullen matkalla Lofooteille. Supermarketissakin taisimme käydä. Kuvauspaikkoina elokuvassa on kuitenkin merkittävässä osassa Kanarian saaret johtuen saarten tarjoamasta vetovoimaisesta verokannustimesta.
Suomalaisen insentiivin jatkosta on syytä kantaa huolta. Kuusi vuotta ja risat sitä lobattiin, toiset kuusi vuotta nautittiin. Orpon hallituksen lopetuspuheet osoittaa suurta typeryyttä. Elokuva-alalla työt menevät sinne missä tuotantokustannukset ovat edullisimmat. Ammattitaitoinen osaaminen on toinen myyntivaltti. Ruotsissa insentiivi luvattiin Koronan jälkeisenä toimenpiteenä ja ensimmäinen haku avattiin toukokuussa 2023 samalla 25 prosentin osuudella kuin Suomessa. Tanska sinnittelee vielä Pohjoismaista viimeisenä ilman omaa kannustintaan.
https://www.businessfinland.fi/ajankohtaista/uutiset/2022/tuotantokannustimelle-jo-toinen-lisabudjetti–vuoden-2023-rahoituksen-vahimmaisvaatimukset-muuttuvat