Kun suomalaiseen elokuvateatterilevitykseen saadaan laadukas pitkä pohjoismainen animaatio, on taidejournalistin velvollisuus kirjoittaa siitä pitkästi. Lopputulos on niin värilliseltä soinniltaan kuin tekniikaltaan tasapainoinen 2D-piirroselokuva, mutta onnistuuko Titina taloudellisesti esikuviensa tapaan, on toinen kysymys.
Menestymispaineita elokuvalle asettaa sen taustalta löytyvä belgialainen yhteistuottaja, Vivi Film, joka on tuottanut sellaisia klassikoita kuten Bellevillen kolmoset. Lisäksi se ollut osatuottajana irlantilaisen Tomm Mooren ohjaustyössä The Secret of Kells. Molemmat eurooppalaiselokuvat ovat yltäneet ehdolle mm. Oscareissa. Mooren tyylitelty kelttitarina nappasi myös parhaan eurooppalaisen animaation palkinnon suomalaisen Niko Lentäjän pojan edestä.
Norjalaiselle tuotantoyhtiö Mikrofilmillle Titina on ensimmäinen pitkä elokuva. 25-vuotisella uralla Lise Fernleyn ja ohjaaja Kajsa Næssin perustama yhtiö on saavuttanut monia palkintoja lyhytelokuvillaan sekä ainoan pohjoismaalaisen animaatio-oscarin, jonka Tore Kovill nappasi lyhytelokuvasta The Danish Poet vuonna 2006.
Myönnettäköön että Kovillin Oscar-palkittu lyhytelokuva ei ole mitenkään häikäisevä animaatio vaan kertoo että sarjassa pärjäävät kaupallisemmat lyhärit eivätkä sellaiset taideanimaatiot, joita Priit Pärnin hengessä valmistetaan Turussa, Tallinnassa tai yleisemmin Euroopan itäisellä laidalla. Kaupallisuudesta kertovia voittajia ovat myös ranskalaisen Autoir de Minuit -studion Logorama vuodelta 2009 tai amerikkalainen Hair Love 10 vuotta myöhemmin, jonka tekijöitä kuuntelin suu auki Ottawan animaatiofestivaaleilla kun elokuvan aiheena ovat mustan lapsen oikuttelevat hiukset, joita isät laittavat ojennukseen (kirjoitin aiheesta Kulttuurivihkoihin syksyllä 2019).
Titina on tehty 8 miljoonan euron budjetilla. Siitä norjalaisten osuus on 5,5 miljoonaa, ja norjalaisen rahan sai käyttää ulkomailla. 2D-animaatiossa tuotantoyhtiön pitikin luottaa belgialaiseen osaamiseen. Tunnelmaltaan elokuva on enemmän ranskalainen piirroselokuva kuin perinteisesti norjalainen animaatio, mikäli sellaisella on mitään erityisiä tunnusmerkkejä.
Aiheensa sekä kohderyhmänsä puolesta Titina nivoutuu sekä pohjoiselle pallonpuoliskolle että eurooppalaiseksi arthouse-elokuvaksi. Sen sankareita ovat paitsi norjalainen löytöretkeilijä Raoul Amundsen myös italialainen ilmalaivainsinööri Umberto Nobile, jolla on Titina-niminen löytökoira. Amundsen on valloittanut jo etelänavan ja suunnittelee matkaa pohjoisnavalle italialaisen ilma-aluksella. Matka tehdään mutta koska saavutus kasvattaa vain Amundsenin mainetta, lähtevät italialaiset Mussolininsa tuella uudelle matkalle, jonka etsinnöissä Amundsen katoaa. Amundsen muistetaan suurena kansallissankarina kun taas Nobilen on hävettävä kohtaloaan maanpaossa.
Elokuvan ajankuvaa vahvistaa loistava musiikki, mikä on paikoin jazzahtavaa ja paikoin tyypillisempiä musikaalisävelmiä. Nimikappale on tullut tutuksi Charlie Chaplinin Modern Times -elokuvasta tai suomalaisen Kalevi Kiviniemen urkuversiosta. Titinan koko soundtrack on kuunneltavissa Spotifyssä, jos animaatioelokuvaa ei viitsi lähteä katsomaan teatteriin mutta haluaa tunnelmaan mukaan.
2D-animaation suosio on animaatioskenessä vahva, ja paitsi ranskalais-belgialaisesta sarjakuvasta se johtuu myös animen eli japanilaisen animaation fanien määrästä. Näihin lukeutuu myös Kajsa Næss. Omaksi Ghibli-suosikikseen Naess mainitsee Porco Rosson vuodelta 1992.
Koska piirretyn 2D animaation ohella elokuvassa on hyödynnetty paljon alkuperäistä dokumenttifilmimateriaalia, elokuvaa voi suositella aikuisten animaationa. Elokuvan nimihenkilö on koira nimeltään Titina, mutta koira ei puhu.
Juttelin elokuvasta animeohjaaja Petri Järvisen kanssa. Hän oli nähnyt sen jo viime vuoden lokakuussa Fredrikstadin animaatiofestivaalilla Norjassa. Elokuva on hänen mukaansa taitavasti tehty, värityksessä oli oltu rohkeita ja siihen oli rakennettu suuruuden tuntua sekä dramaattisuutta mutta ohjaukseen jäi puutteita. Petri jäi kaipaamaan draamallista metatasoa: “Tarinankerronnasta tuli vähän yksiulotteista. Ja vaikka taiteellisesti elokuva oli hienoa, sellaista määrittävää, itseisarvoista juonen ulkopuolista elementtiä olisin kaivannut enemmän,” Petri kertoi viestissään. Omana hankkeena hän on kehitellyt anime-elokuvaa Yrjö Kokon Pessi ja Illusia -sadusta.
Norjalaiset ovat panostaneet siihen että Norja nousisi Pohjolan animaatiomahdiksi Tanskan ja Suomen jälkeen, mutta ilmaisullisesti Norjassa ei uskalleta ottaa rohkeampia askelia. Titinan ohella norjalaisen Qvisten-animaatiostudion stop motion -elokuvat ovat päässeet kansainväliseen levitykseen. Toukokuussa nähtiin elokuvateattereissa Kolme iloista rosvoa. Vaikka Kasper, Jesper ja Joonatan ovat uhmanneet Kaardemumman kaupunkia jo vuodesta 1955, norjalaista Thorbjørn Egneriä nostetaan harvemmin Astrid Lindgrenin tai Tove Janssonin rinnalle tärkeimpinä pohjoismaisen lastenkirjallisuuden kehittäjinä.
Kun matkustin paljon Kiinassa vuosina 2011 – 2017, erään ison studion, joka oli CCTV:n tytäryhtiö, johtaja pyysi voisimmeko me suomalaiset opettaa heille söpöyttä. Samaa oppia tarvittaisiin myös Norjassa. Niin kuin Qvistenin hahmoissa myös Titinassa luotetaan liiaksi tarinan kulkuun rakentamatta hahmolle sielua, joka vetoaisi katsojaan sillä tavalla kuin koiranpennun pitäisi.
Titina sai Suomen ensi-iltansa Espoo Cinessä, jossa festarilauantain näytöstä oli seuraamassa 150 katsojaa. Suomalaisissa elokuvateattereissa Titina nähdään 25.8. alkaen. Levitysyhtiö on sotkamolainen Black Lion Pictures. Dubbauksen ohjaus, joka kaiken muun työn ohella on ensiluokkaista, on Ira Carpelanin Filmkompanietista. Äänirooleissa kuullaan Jarmo Koskea, Akira Takakia, Anders Slottea, Miiko Toiviaista, Martin Paulia, Jenna Hukkista, Nina Hukkista ja Saara Lehtosta sekä lapsinäyttelijä Ronja Sundbergia.
