Aleksi Salmenperän uusi elokuva Isänpäivä on niin hyvä elokuva kuin sen arkisista aineksista ja tietyllä ajankuvalla voi valmistaa. Elokuva kertoo vuonna 2010 alkunsa saaneista tyttökaksosista, jotka alkavat etsiä isäänsä. Äiti Saimi, joka on viettänyt useampia kaksikymppisiään Tavastia-klubin takahuoneessa, on paitsi salannut asian myös kehittänyt valheita säästääkseen lapsensa karulta totuudelta. Tie ”rumpali-isän” luo ei kulje suorinta tietä; elokuvaan on käsikirjoitettu yllätyksiä, mikä tekee siitä paremman kuin keskinkertaisen kotimaisen elokuvan (lue myös juttuni vuoden 2025 Jussi-ehdokkaista).
Elokuvan taustalla on Tommi Korpelan ja Tomi Lindforsin tosi ystävyys, josta Helsingin Sanomat julkaisi ennakkojutun 7. helmikuuta. Uljas ja useammalla Jussilla sekä Suomen Leijonan Pro Finlandilla palkittu näyttelijä teki läpimurtoroolin Salmenperän ohjauksessa Miehen työ -elokuvassa jo vuonna 2007. Lindfors taas sai pienen rooliin vuonna 2018 valmistuneeseen elokuvaan Tyhjiö (2018). Salmenperä on kutakuinkin siitä lähtien kehitellyt Isänpäivän käsikirjoitusta, missä Lindfors on keskeisessä roolissa ilman tähtipölyä, ja ilman karismaa.
Sekä Korpela että äiti-Saimia esittävä Laura Birn tekevät laadukasta näyttelijäntyötä ensimmäisestä viimeiseen repliikkiin. Amatöörinäyttelijät kuten Lindfors suoriutuvat kun taas teini-ikäisissä kaksostytöissä itseäni häiritsee tyttöjen keinotekoinen tapa olla eri mieltä. Identtiset kaksoset ovat jossain määrin peilejä toinen toisilleen mutta yleensä samaa mieltä. Kiinnostukset ja näkemykset voivat toki eriytyä elämänkokemuksen karttuessa, erityisesti valittujen seuralaisten myötä, mutta 14-vuotiaat ovat siihen vielä liian nuoria. Heillä on samat harrastukset. Yksi elokuvan visuaalisesti komeimpia kohtauksia onkin tytöiltä keskenjäävä taekwondo-esitys sairaalan katolla. Se päihittää Kupla-elokuvan (ohj. Salmenperä, 2022) mopoautolla kurvailut karkkilalaisella parkkipaikalla.
Peter von Bagh sanoi eräässä kirjoituksessaan että elokuva on ottanut näköistaiteen paikan aikana, jolloin muu visuaalinen taide on valinnut ammentaa tyylien rikkaudesta. Baghin kommentti liittyi ironisesti 1980-luvun näköistaidekeskusteluun. Tunnettujen henkilöiden muistomerkkien olisi pitänyt suuren yleisön mukaan esittää todenmukaisemmin henkilöiden kaula- ja otsalinjoja kuin symbolisesti asioita mistä kukin henkilö on muistomerkkinsä ansainnut. Elokuvakin voi olla muistomerkki tunnetuille henkilöille, ja siitä on tullut sitä Tapio Rautavaaran elämäntietä esittävästä Kulkurista ja joutsenesta (1999) Kaija Kokkolasta kertovaan, Selma Vilhusen ohjaamaan Kaunis, rietas ja onnellinen -elokuvaan. Siinä missä Timo Koivusalo on viime vuosina saanut ohjattavakseen Risto Räppääjiä ja Pelle Hermanni -lastenelokuvia hänen poikansa Severi on paitsi tuottanut elokuvia myös ohjannut dokumentin Pepe.
Kun elokuville, erityisesti kotimaisille, asetetaan korkea realismin vaade ja sitä myöten kunnia uskottavuudesta, mitä Salmenperä ja tuottaja Miia Haavisto ansiokkaasti toteuttavat Isänpäivässä paitsi amatöörinäyttelijöineen myös kuvauspaikkoineen, voidaan kysyä mitä varten dokumenttielokuva silloin on olemassa.
Tampereen elokuvajuhlilla maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna esitettiin elämää ihmellisempiä dokumenttielokuvia, elokuvia joita ei voisi käsikirjoittaa saati kuvata. Palaan näihin elokuviin vähän myöhemmin.
Isänpäivä on tullut suomalaisiin kalentereihin vuonna 1970. Helmikuun 2. taas vietetään Kaksosten päivää ja Suomalaisen taiteen päivää 9. elokuuta, joka on myös Tove Janssonin syntymäpäivä.