A niin kuin Al Pacino tai Isontalon Antti. Siitä hetkestä kun 85-vuotias, yli 69 elokuvassa esiintynyt veteraaninäyttelijä ilmestyy uurteineen elokuvaan luottofirman öykkärijohtajana ja siemailee lasistaan Floridan auringossa vierellään tyylikäs naisihminen, elokuvalta saa odottaa enemmän. Tositarinaan pohjautuva trilleri Dead Man’s Wire, jonka on ohjannut Gus van Sant, kääntyileekin herkullisesti ajankuvallisissa kurveissa.
Eletään 1970-luvun loppupuolta, jossa dollarihymyt kolisevat koomisesti kinoksissa. Tapahtumapaikkana on Indianapolis eli Indianan osavaltion pääkaupunki, ei vain keskikaupunki vaan esikaupunkialueen kerrostaloblokki. Poliisiautojen seassa sinne huristaa myös paikallisen tv-kanavan lähetysauto; amerikkalainen yhteiskunta alkoi näillä taajuuksilla muotoutua suoran lähetyksen mediatodellisuudeksi.
Kun olin ensimmäistä kertaa Amerikassa, viihdytin itseäni selaamalla läpi kymmeniä tv-kanavia, ja tein listoja siitä mitä mihinkin aikaan sen virrassa tuli. Samaan tapaan olin kiihkeän innostunut korttelikaupan hyllyillä olevista einespurkkien ja muropakettien rivistöistä. Siellä ei ollut mitään tuoretta, ei mitään oikeaa.
Gus van Santin elokuvassa televisuaalisuus tekee vasta tuloaan. Radiolla on vahvempi paikka syrjäytyneiden sydämissä. Paitsi että elokuva on leikattu hurmaavasti, sen ääniraita jazzahtavine melodioineen keinuttaa kuin lämmin suussa sulava toffee. Keittiöissä ja ruokailuhuoneissa ollaan kodikkaasti ruskeankeltaisia, makuuhuoneisiin ei edes mennä.
Suosittu radiojuontaja, tietenkin musta, vedetään mukaan panttivankitilanteen ratkaistuun. Elokuvan moraliteetti käväisee kaappaajan puolella. Niin vetävästi näyttelijäsuvun vesa Bill Skarsgård häntä esittää.
Naiset jäävät statistin rooleihin lukuunottamatta mustaa tv-toimittajaa. Myha’la Herroldin esittämä Linda Page saa tilaisuuden tehdä elämänsä jutun. Myydessään juttua esimiehelleen hän kuvailee tilannetta kahden valkoisen miehen väliseksi. Hienosti upotettu kannanotto kuuluu samaan sarjaan kuin elokuvan visuaalisena jännitteenä kulkeva queer-katse, Gus van Santin tavaramerkki niille, jotka katsovat elokuvia muusta kuin oletetun valkoisen heteromiehen näkökulmasta.
Lopussa nähdään dokumenttipätkä. Tosielämän kidnappaaja Tony Kiritsis oli panttivankiaan eli Al Pacinon esittämän pomon poikaa, Richard Hallia lyhyempi kun taas Bill Skarsgårdilla on pituutta 192-senttiä. Joku kollegakin on ehtinyt huomioida että viiksineen ruotsalainen vaikuttaa hyvin autenttiselta. Elokuva voisi hyvinkin saada maskeerauksen Oscarin siitä miten uskottavasti näyttelijät näyttävät ihohuokosia myöten seitkytlukulaisilta.
Vuotta 1977 vietettiin Suomessakin Amerikan 200-vuotisjuhlan jälkimainingeissa. Tähtilipun raidat ja värit näkyivät keskikoululaisten asusteissa. Kun Suomen 60-vuotissynttäreitä yritettiin lanseerata tarrakampanjalla, jossa luki ”iloitsen Suomesta”, luokkakaverini kieltäytyi liimaamasta sellaista omaan vihkoonsa. ”Iloitsen mieluummin Amerikasta”, hän sanoi.
Olen tätä kritiikkiä kirjoittaessani ja muutenkin viime aikoina miettinyt olisiko taidejournalistin aika keskittyä hyvään viihteeseen ja alkaa vaalia laadukasta populaarikulttuuria, jota me 1970-luvun lapsina rakastimme. Sekin saattaa olla uhattuna ison maan murentuessa.
Viimeisimmillä Amerikan matkoillani televisio on pysynyt kiinni. En kestä hetkeäkään niiden keinotekoisia studioon rakennettuja asetelmia tai muovihymyjä, joka tunkeutui politiikkaan, ja tekee siitä ällöä. Kaupoissa kuvaan tuoreita vihanneksia sekä yrttejä, joita pidetään suihkupulloilla kosteina kuin ekologista taidetta museoissa. Amerikka ehti hetki näyttää fiksujen onnelalta ennen kuin se vietiin myös meiltä.