Kyyditys tai muilutus kuuluu niihin asioihin, jotka peruskoulun historiatunneilla mainittiin, mutta en koskaan oikein ymmärtänyt mitä niissä tapahtui, ja mikä oli lopputulos. On siis hyvä että aiheesta tehdään elokuva. Myös ajankohta vaikuttaa erittäinkin harkitulta.
Elokuva on ajankohtainen, kun äärioikeistolaisuus nostaa päätään samanaikaisesti eri puolilla Eurooppaa. Kyse on monia kansalaisryhmiä huolestuttavasta asiasta, ja siksi yksi ja toinenkin on ihmetellyt miksi Samuli Valkaman elokuva Presidentin kyyditys on tehty farssiksi.
Jos minä tirskahdin puolinauruun vain parissa kohdassa, ja muut elokuvakriitikot samassa näytöksessä eivät kertaakaan, lopputulos ontuu kuin jalkaan ammuttu koni raviradan laidalla.
Vauhtia ja kohellusta vuoteen 1930 sijoittuvaan elokuvaan on saatu. Mutta molempia tarvittaisiin paljon enemmän, jotta katsoja hykertelisi kippuralla.
Komedialliset sekoilut ovat kotimaisessa elokuvassa liian harvinaisia etenkin jos on kyse epookista. 21. vuosisadan puolella tehdyistä elokuvista Presidentin kyydityksen vertailukohdaksi on löydetty Heikki Kujanpään sotakomedia Suomen hauskin mies. Se saavutti kohtalaisen suosion vuonna 2018.
1950-luvulla sotilasfarssi oli Suomessa yleinen elokuvatyyppi, ja niitä näytettiin nuoren naiskatsojan mielestä liikaa vielä 1980-luvun televisiossa. Lajityypillisimmillään sotilasfarssi ei sijoittunut sotaan vaan yleensä joko asepalvelusaikaan tai kertausharjoituksiin. Presidentin kyydityskin tapahtuu rauhan aikana, jonka suojissa Lapuan liike pyrki horjuttamaan oikeusvaltiota, lakeja sekä yhteiskuntarauhaa – eikä se ole kovin hauskaa.
Naurulle täytyy olla otollisessa tilassa, ja ohjauksen ennakoida sitä missä kohdassa ja millaiselle repliikille sekä sen riittävän täsmällisille toistoille katsoja alkaa hirnumaan. Lahjakkaimmat koomikot saavat meidät hekottamaan heti kun he astuvat joko estradille tai pällistelemään tv-ruutuun. Sellainen oli Velipuolikuun nuori Pirkka-Pekka Petelius, ja sellaisen vaikutuksen voisi ajatella myös Vatasen tekevän päätellen suosiosta mikä oli ensimmäisellä Napapiirin sankarit (2010) –elokuvalla. Dome Karukosken ohjaustyö kertoi Jannesta, jonka pitää lähteä Rovaniemeltä Inariin hakemaan digiboksia. Aisaparinaan Pamela Tola elokuva rikkoi katsojaennätyksiä ja on poikinut neljä jatko-osaa.
Farssimaisuutta Valkaman elokuvassa tukevat rytmikäs musiikki sekä näyttelijävalinnat. Pertti Sveholm ja Riitta Havukainen sädehtivät tyylikkäästi presidenttipari Ståhlbergeina. Heidän suuhunsa on laitettu loistavia repliikkejä, jotka ovat osittain peräisin Esterin tarkoista päiväkirjoista ja osittain nykypolitiikan diskursseista.
Vatasella on yritystä mutta myös haparointia esittäessään everstiluutnantti Eero Kuussaarta. Kuuntelin Ylen Kulttuuriykkösen keskustelua, missä asiantuntija arvioi antaako elokuva oikean kuvan siitä kuka tilasi kyydityksen. Pääsyylliseksi elokuvassa tehdään kenraali Kurt Wallenius arvovaltaisesti Aki Sipolan esittämänä. Historiantutkija Lasse Laaksosen mukaan roolit ovat kääntyneet päälaelleen. Paitsi useita kirjoja Mannerheimista Laaksonen on tehnyt kirjan Walleniuksesta, joka elokuvassa esitetään turhan rehentelevänä. Alkoholin osuutta asiaan eli siinä että upseerit saivat yllytettyä nuoret jannut näihin arvelluttaviin autohommiin, on niinikään liioiteltu. Monin tavoin vakavoituneen woke-aikaan, jota juuri nyt elämme, juopotteluhuumori ei iske.
Moni on ihmetellyt miksi elokuva on kuvattu Tšekissä eikä Suomessa. Matkaa Joensuuhun on siten pidetty epäuskottavana lauhkeampia lakeuksia pyyhkiessään. Minua tämä asia ei häirinnyt, koska ymmärrän yhteistuotantorahoituksen kulmakivet kuin omat taskuni. Kolmekymmentäluvun kesät olivat sitäpaitsi kauniita ja lämpimiä. Tämä on taltioitunut isovanhempieni sukupolven valokuviin. Niitä on otettu paljon, ei kuitenkaan siinä määrin kuin digitaalisena aikana, milloin valokuvan todistusvoima kyseenalaistuu rakettimaista vauhtia.
Syksyn toinen uusi elokuva, missä Vatanen esiintyy yhdessä harvoista miespäärooleista, on Klaus Härön Hetki ennen valoa. Elokuva, kuten Härön aiemmista elokuvallisista saavutuksista voi arvata, onnistuu koskettamaan syvältä. Kliimakseja kuhiseva kuvaus lastenklinikan arjesta sairaanhoitajien joukkoirtisanomisen uhatessa ei kuitenkaan tunnu Härölle luontevalta elokuvalta.
Härön parhaimpien elokuvien aiheet ovat aiemmin tulleet Ruotsin tai Viron puolelta sekä historiasta, kun taas sairaaladraama sijoittuu nykyaikaan ja liian lähelle karvasta todellisuutta. Elämän kahdessa päässä olevat eli vastasyntyneet kuin myös palliatiiviselle osastolle päätyneet vanhukset lähiomaisineen joutuvat koville. Ehkä aihe on tullut lähelle ohjaajaa, ja varmasti meitä monia tulee sitä vauhtia kun leikkaukset kohdistuvat itse kunkin lähisairaaloihin.
Jussi Vatanen esittää elokuvassa isää, jolla on lapsia jo entisestä suhteestaan. Eroa lasten äidistä ei selitellä, mutta heidän välinsä ovat liian läheiset, mikä vetää uuden naisystävän hermoja kireälle. Ensisynnyttäjä tuntee olevansa yksin vastuussa siitä että hauras vauva saa elämänsä.
Oona Airolan ilmeet jahdatessaan lakkoilevia hoitajia sisältävät kauhua ja kaoottisuutta. Legendaarisia naisnäyttelijöitä elokuvassa vilahtaa komea kaartillinen: vanhempina ammattisisarina vakuuttavat julmankova Mari Rantasila, tällä kertaa vähemmän kova mutta silti tämäkkä tehyläinen Kaarina Hazard kuin myös sympaattinen Sari Siikander vuoroja jakavana ylihoitajana sekä vielä kaiken kukkuraksi Merja Larivaara yksinhuoltaja-hoitaja-päähenkilön äitinä. Laura Birnin näyttelijäntyö on Airolan tavoin pysähdyttävää. Hän on enkeli ja Härö poikkeuksellisen hyvä henkilöohjaaja.
Pidän elokuvassa siitä että lapsia ja aikuisia ei aseteta vastakkain. Sekä Airolan esittämä Leni että Birnin Inka taistelevat elokuvassa omista lapsistaan leijonaemojen lailla. Miesnäyttelijöistä pitää mainita uskottavan sydänkirurgin tekevä Ilkka Forss. Puvustus on Tiina Kaukasen.